Rapuretkelle aamuisin

Lautan portti on auki ja ensimmäiset aamuvirkut jo juoksevat kohti laituria. Pientä hälinää ja iloisia huutoja. Pian on viimeinenkin ravustaja hypähtänyt lautalle, joka saman tien irtoaa laiturista.
Kokka kohti Sotiniemen kärkeä ja arvaukset rapusaaliista käyvät kuumana. Samaa ei saa sanoa. Uolevi nostaa heti ensimmäisen merran ja hyvältä näyttää. Saalista on viisi rapua ja syötti melkein syöty. Uutta kalaa syötiksi, pienet ravut Roineeseen ja isoimmat talteen ja merta takaisin järveen. Jokainen vuorollansa saa nostaa rapumerran, leikata ja laittaa syöttikaloja ja heittää pyydyksen taas järveen.
Rapusaaliissa on tänään suurin osa ollut naarasrapuja, vähän leveäpyrstöisempiä siis.
Kolmannes rapusaalista on liian pieniä ja ne jäävät kasvamaan.
Punaiset, tillille tuoksuvat ja maistuvat ravut ovat kunniapaikalla rapujuhlissa, jossa hauskat laulut raikuvat iloisen puheensorinan lomassa. Rapukoulussa opitaan lähes kädestä pitäen avaamaan ravun saksia, kaivamaan rapuvoita ja imeskelemään parhaita makuja. Omenapuun alla vietetyt rapujuhlat ovat vertaansa vailla ja erityisesti ne ravut!!
Vuosisatoja sitten muinaishämäläisten Iso-Roineen ranta-asukkaiden elanto saatiin järvestä. Liistekatiskalla pyydettiin kalaa ja pajukoreilla sekä tikkujen avulla, lähes paljain käsin taas rapuja. Kala- ja rapuherkkujen määränpää oli usein jopa Pietari. 

Vielä viisikymmentäluvulla kesävieraat matkasivat öiselle rapuretkelle traktorin peräkärryssä haisevat syötit mukanaan. Silloin uskottiin, että parasta ravunsyöttiä ovat mätä liha ja kala, koska ne voimakkaalla tuoksullaan houkuttelivat rapuja. Nykyisin kokemuksesta tiedämme, että tuore Roineen särki on parasta.

Vasta maanviljelyn kehittyessä kalastus ja ravustus jäivät sivuelinkeinoksi ja talot
siirrettiin rannoilta pois peltojen keskelle, jolloin viljely olisi helpompaa.
Silloin 1800-luvun lopulla sai myös Pelto-Hannulan tila eli Iloranta nykyisen paikkansa lämpimässä Iso-Roineelle viettävässä rinteessä.

Ja ravustus jatkuu niin kuin vuosisatojen ajan. Minkähänlaisia rapuveitsiä ja rapujuhlia silloin olikaan? Oliko ravuissa ollenkaan suolaa keskiajalla ja syötiinkö ne heti kuumina? Oliko muinaishämäläisillä kivikaudella ollenkaan rapuja? Ovatko ravut olleet esi-isiemme herkkua 1700-luvulla vai välttämätöntä hengissäpysymisruokaa? On hauska kuvitella, miten meidän esivanhempamme Iso-Roineen rannalla ovat tähyilleet ulapalle sopivia kalastus- ja ravustussäitä odotellessa. Ovatko he samalla tavalla iloinneet hyvästä saaliista ja hyvistä säistä. Me nautimme sekä hyvistä säistä ja hyvästä saaliista että
erityisesti hyvästä ravustusseurasta. Rapuaamut ovat mieleenpainuvia.